Kuva: Mari Markkanen / IS
Rutiini toistui joka ilta. Ennen nukkumaanmenoa isäni halusi aina varmistaa, että hän yltäisi hälytyskelloon.
Isä ei kyennyt enää itse vaihtamaan asentoa, joten viimeinen tehtävämme iltaisin oli kääntää hänet oikealle kyljelle ja asettaa sairaalapöytä niin, että isän sormi tarvittaessa osuisi pöydän laitaan kiinnitettyyn hälytysnappiin.
Sitten toivotimme siskojeni kanssa isälle hyvää yötä. Nähdään taas aamulla!
Isä nukahti nopeasti unilääkkeeseen sormi sentin päässä hälytyskellosta. Meistä tyttäristäkin tuntui turvalliselta palata lapsuudenkotiimme lepäämään. Ystävällinen yöhoitaja lupasi soittaa, jos isän voinnissa tapahtuisi muutoksia.
81-vuotias syövän uuvuttama isäni oli saattohoidossa. Lääkäri arvioi, että aikaa olisi jäljellä viikko. Arvio osui oikeaan, ja saimme olla läsnä h-hetkelläkin.
Käytin isäni saattohoitoon lomapäiviä. Äitinsä saattanut kansanedustaja Oras Tynkkynen (vihr) ehdottaa, että läheisen saattohoitoon saisi töistä palkallista vapaata. Kuva: Mari Markkanen / IS
Muisto lokakuulta 2018 nousi mieleeni, kun luin uutista vanhuksesta, joka kuoli nyt tammikuussa yksin espoolaisessa hoivakodissa. On järkyttävää ajatella, että ennen kuolemaansa hän oli tunnin aikana yrittänyt hälyttää turvarannekkeellaan apua yksitoista kertaa. Kukaan ei kuullut, koska hoitajien puhelimet olivat ilmeisesti olleet pitkään pois päältä.
Noin vuosi isäni kuoleman jälkeen Suomessa puhkesi valtava vanhustenhoitokriisi. Hoivakodeista paljastui karuja laiminlyöntejä, kun voittoa oli tavoiteltu säästämällä hoidosta. Skandaali oli niin suuri, että Sanna Marinin (sd) hallitus päätti vuonna 2020 nostaa hoitajamitoitusta merkittävästi.
Muuttuiko mikään?
Eipä näytä siltä. Jälleen olemme järkyttyneitä todellisuudesta, jonka kollegani Salli Hakala kuvasi paljon huomiota herättäneessä reportaasissaan turkulaisesta palvelutalosta. Tuskaansa kuuroille korville huutava kuoleva ei ole suomalaisen vanhustenhoidon koko kuva, mutta suunta pelottaa asiantuntijoitakin. Yli 80-vuotiaiden määrä kasvaa rajusti samaan aikaan, kun palveluita vähennetään.
Juhlapuheissa ja lakipykälissä arvokas vanhuus on jokaisen perusoikeus, mutta yhä harvempi saa tarvitsemaansa hoitoa. Hyvinvointialueet ovat supistaneet ympäri vuorokautista hoivaa, Petteri Orpon (kok) hallitus on laskenut hoitajamitoitusta ja aikoo leikata vanhuksilta vielä lisää.
Emme voi välttää keskustelua valtionvelasta emmekä siitä, kenen vastuulle vanhustenhoiva kuuluu. Halusimme tai emme, takaajiksi omaiset ovat jo joutuneet.
Oikeasta hoitajamitoituksesta kiistely on turhaa, jos emme näe vanhusten ihmisarvoa.
Usein näemme kuluerän ja joutavan joukon, jonka tarpeista ei tarvitse niin välittää.
On paljon tutkimusta siitä, että elämä palvelutalossa typistyy liian usein sen odottamiseen, että joku ehtisi syöttää ja pestä. Perushoivakin romuttuu säästöpaineessa ja kiireessä, kun ensin on karsiutunut jo kaikki se, mikä tekee elämästä elämisen arvoista: pienet ilot, ulkoilu, seura ja mielekäs päivittäinen ohjelma. Passiivinen arki romahduttaa vanhusten voinnin nopeasti.
Tietysti on hyvääkin hoivaa, mutta yleisesti ottaen palvelutaloissa on liikaa kylmää laitoskulttuuria, mikä saa ne tuntumaan säilytyspaikalta kodin sijaan, vaikka juuri kodilta viimeisen yksiön pitäisi tuntua. Tutkija Jari Pirhosen mukaan niissä kuuluisi aina juhlia tupaantuliaisia. Hän on kuitenkin huomannut, että vanhukset alkavat juhlien sijaan puhua eutanasiasta, koska pelkäävät jäävänsä heitteille.
Suhtautumisen vanhustenhoitoon täytyisi Pirhosen mielestä muuttua perustavalla tavalla.
– Ei kukaan elä saadakseen perushoitoa, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa.
Muutkin tutkijat todistavat, että ihmisen minuus hukkuu helposti palvelutalossa.
”Minkä takia ku talossa asuu, ei kiinnitetä huomioo, ihminen häviää?” vanhus kysyi väitöskirjaa heidän yksinäisyydestään tehneeltä Anu Janssonilta.
”Niin mä siitä yksinäisyydestä… Emmä tiä onks se sit sitä että.. kaikki ajattelee että täähän nyt on joka tapauksessa tilapäistä että, ei tähän kannata kauheesti satsata. Ollaan kaikki aika lähellä kuolemista ja.. et ei tääl kauheen kauaa tarvi olla.”
Tutkijat muistuttavat, että palvelutalojen eettinen velvollisuus on tukea asukasta tällä lyhyellä ajanjaksolla parhaalla mahdollisella tavalla.
Kenen tehtävä on pitää pelkäävää vanhusta kädestä? Kuva: Mari Markkanen / IS
Jokaisessa vuoteessa on yksilö, jolla on oma historiansa ja persoonansa, omat pelkonsa ja haaveensa. Vanhuutta pitäisi tarkastella erityisenä elämänvaiheena, johon myös meidän omaisten on kunnia osallistua.
Liian monia vanhuksia on, joita omaiset eivät käy katsomassa. Monet saattavat karttaa hoivakotia uskotellen, ettei muistisairas kaipaa vierailuja. Käsitys on asiantuntijoiden mukaan virheellinen. Asia on tietenkin eri, jos välit ovat hyvin vaikeat.
Sekä yhteiskunnan että omaisten on priorisoitava, jos haluamme taata vanhuksille hyvän elämän.
Isääni hoidettiin kotikuntansa terveysaseman vuodeosastolla, jonka hyvinvointialue viime jouluna lakkautti säästösyistä. Lapsuudenkodistamme oli isän saattohoitovuoteelle kolme kilometriä, nyt matkaa olisi yli kolmekymmentä. Se voi tuntua lyhyeltä, sillä jossakin päin Suomea matkaa on satoja kilometrejä palveluverkkojen harvennusten jälkeen.
Tuntui tärkeältä ehtiä helpottamaan isän oloa. Syötimme, pesimme hampaita, kostutimme suuta, kampasimme tukkaa, ajoimme partaa, raavimme kutisevaa selkää, autoimme vaihtamaan asentoa, pyysimme morfiinia. Pidimme kädestä ja loitonnimme yksinäistä ahdistusta, sekä isän että omaamme.
Toimme villasukat paleleviin jalkoihin ja lempeän lampun, kun sairaalahuoneen loisteputki särki isän silmiä. Kuuntelimme iPadiltä, kuinka Tuure Kilpeläinen lauloi Vain elämää -ohjelmassa El