Lindtman, Orpo, Purra, Kaikkonen. Joku heistä tulee olemaan seuraava pääministeri. Kuva: Juhani Niiranen / HS, Lassi Rinne, Kimmo Taskinen / HS, Vesa Moilanen / IS
Tulevan vaalikauden suurten sopeutusten myötä suurten puolueiden johtajat ovat jääneet hiljaisiksi yksi toisensa jälkeen.
Ei kuitenkaan täysin hiljaisiksi, mutta kuka on kuullut merkittävää puheenvuoroa siitä, millaiselle visiolle Suomen tulevaisuus perustuu.
Ei, ei ole kuulunut.
Puhujaa kyllä riittää, välikysymyksiä laaditaan jatkuvasti, ajankohtaista poliittista keskustelua käydään, mutta Suomen tulevaisuuden suuntaa koskevat puheenvuorot poliittisilta päättäjiltä ovat jääneet vähäisiksi, lukuun ottamatta kauniita fraaseja.
Siis siitä, miten tästä selvitään. Mitä todella pitäisi tehdä?
Vastaus vaatisi poikkeuksellista rohkeutta.
Realismi voisi olla toimiva vaalikeino nykyisinä aikoina. Suomalaiset ovat aina pohjimmiltaan arvostaneet totuudenpuhujia.
Kolmen kärki. Paavo Lipposen (vas.) Sdp saavutti vuoden 1995 vaaleissa merkittävän voiton (28,3 %), minkä jälkeen hän aloitti pääministerinä sen aikaisen sopeutuksen sivuilleen vilkaisematta kokoomuksen Sauli Niinistön (oik.) kanssa. Keskustan Esko Aho oli hoitanut tehtävänsä 1991–1995. Kuva: Peter Jansson
Nostalgiaan turvautuminen voi olla huono tapa tulevaisuuden rakentamisessa. Hyviä perustuksia se voi kuitenkin tarjota, sillä ilman historiaa ei tunnetusti voida ymmärtää, mitä tulevaisuus on tai voisi olla.
Ja nyt puhutaan henkilöistä, sillä vaalit ovat vuoden päässä.
Siksi on syytä muistaa kolme merkittävää puheenjohtajatason poliitikkoa viime vuosikymmeniltä: Esko Aho (kesk), Paavo Lipponen (sd) ja Sauli Niinistö (kok).
Aho kohtasi pääministerinä 1990-luvun alussa syvän laman ja Neuvostoliiton hajoamisen, ja tiesi mitä teki. Oman puolueen vastustuksesta huolimatta Aho vei Suomen EU:n jäseneksi.
Lipponen nousi pääministeriksi 1995 ja jatkoi Suomen kuntoon laittamista yhdessä kokoomuksen puheenjohtajan Sauli Niinistön kanssa. Kumpikaan ei pelännyt kritiikkiä.
Kaikki kolme hoitivat tehtävänsä vilkuilematta sivuilleen ja pintapuolista vastarintaa pelkäämättä. Erityisesti Lipponen eteni agendansa mukaan tyyliin pois alta risut ja männynkävyt.
Entäpä nyt?
Kaikille kolmelle löytyy vastinpari myös nykyisestä politiikasta:
Sdp:n puheenjohtaja Antti Lindtman, kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ja keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkonen.
Neljänneksi voisi mainita perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran, mutta perussuomalaisten hallitusmahdollisuudet ovat vaarassa Sdp:n vastustuksen vuoksi, ellei Purra saa ensi keväänä merkittävää vaalivoittoa ja nosta puoluettaan suurimmaksi.
Kysymys kuuluu:
Onko yhdelläkään heistä vastaavaa uskottavuutta tai rohkeutta kuin oli esimerkiksi Aholla, Lipposella ja Niinistöllä?
Tätä voi jokainen pohtia omassa rauhassaan.
Kaiken lisäksi vaatimukset ovat kovemmat kuin 1990-luvun laman aikana.
Pohjimmiltaan kyseessä on vanha poliittinen dilemma: kaikki tietävät, mitä pitäisi tehdä, mutta jos sen tekee, vaalit häviävät.
Nytkin puheenjohtajat tietävät, mitä pitäisi tehdä, mutta sitä ei uskalleta sanoa ääneen.
Vaalit pelottavat.
Siksi Suomen poliittinen keskustelu on tällä hetkellä masentavassa tilassa: keskustelu on stereotyyppistä, puheenjohtajat kaipaavat suuria otsikoita pienistä asioista.
Somejulkisuuden aikakaudella puolueet ja puheenjohtajat hyökkäävät toistensa kimppuun niissä asioissa, joissa aita on matalin.
Syntyy pinnallista keskustelua.
Vaalien pelossa myös Orpon hallituksen kehysriihen tulokset jäivät heikoiksi. Hallitus pitää puheissa tulevan vaalikauden velkajarrun vaatimia sopeutuksia elintärkeinä, mutta vaalien vuoksi hallitus päätti ottaa välivuoden.
Miksi sopeutuksia ei aloitettu kunnolla heti, jos ne ovat elintärkeitä?
Miksi sopeutuksia ei aloitettu kunnolla heti, jos ne ovat elintärkeitä?
Antti Lindmanin Sdp ei puolestaan tiedä, miten pitäisi toimia. Sopeuttaako vai ei? Ja miten? Eduskuntaryhmän puheenjohtajan Tytti Tuppuraisen toimet seuratessa demarien suunta on täysin epäselvä.
Ei ole ihme, että kuluttajien luottamus on pohjalukemissa. Tilastokeskuksen huhtikuun luottamusindikaattori on heikoin aikoihin. Asuntokaupan elpymistä on pessimistisessä ilmapiirissä turha odottaa.
Lue lisää: Pääkirjoitus: Kuluttajien luottamus valuu pohjamutiin – politiikka suorastaan huutaa uskottavaa suunnannäyttäjää
Antti Lindtman (Sdp), Riikka Purra (ps), Petteri Orpo (kok) ja Antti Kaikkonen (kesk). Joku heistä tulee olemaan seuraava pääministeri, jolla on edessään suurimmat haasteet vuosikymmeniin. Kysymys kuuluu, uskaltaako kukaan sanoa ennen vaaleja suoraan, mitä Suomen tulevaisuuden turvaaminen vaatii. Kuva: Mika Ranta / HS
Eli mistä löytyisi tähän hätään sellainen puheenjohtaja, joka ei pelkäisi vaaleja?
Sellainen, joka uskaltaisi vaalikeskusteluissa sanoa suoraan, mitä on tehtävä, ja mitä myös toteutetaan, jos asianomainen puolue nousee valtaan.
Jotakin on tehtävä, sillä ensi vaalikauden alijäämäksi ennakoidaan huikeaa 64 miljardia eli 16 miljardia vuodessa. Tämä on makroluku, jonka ratkaisu on hoidettava käytännön toimilla, samalla kun kasvua pitäisi saada käynnistettyä.
Löytyykö puheenjohtaja, joka pystyy kaiken tämän sanottuaan luomaan joukon, joka yhteistyön hengessä panee asiat kuntoon?
Realismi voisi olla toimiva vaalikeino nykyisinä aikoina. Suomalaiset ovat aina pohjimmiltaan arvostaneet totuudenpuhujia J. K. Paasikivestä alkaen.
Esimerkki nykyisestä poliittisesta kulttuurista nähtiin maanantai-illan A-Studiossa, kun kiihtynyt vihreiden