Indus-joen laakso kylmässä autiomaassa Ladakhissa, Intiassa. Kuva: Intian suurlähetystö, Helsinki.
Brig (eläkkeellä) Dr Raashid Wali Janjua’n kirje kärsii samasta valikoivasta muistamattomuudesta, jota hän syyttää Intiaa. Neutraali tarkastelu asioista paljastaa, että useat hänen väitteensä ovat historiallisesti puutteellisia ja oikeudellisesti epätarkkoja.
Kirjoittaja mainitsee Keskus Bari Doabin ja Depalpurin kanavien sulkemisen vuonna 1948 todisteena Intian saalistavasta aikomuksesta. Hän jättää kuitenkin huomioimatta olennaisen kontekstin: nämä kanavat saivat vettä päävesilähteistä, jotka sijaitsivat kokonaan Intian alueella jakautumisen jälkeen, ja vedenjakelu keskeytyi äärimmäisen monimutkaisessa Intian jakautumisprosessissa. Asia ratkaistiin nopeasti 4. toukokuuta 1948 tehdyn Inter-Dominion-sopimuksen kautta, jossa Pakistan itse tunnusti Intian suvereenit oikeudet päävesilähteisiin ja suostui maksamaan vesikäytöstä seigniorage-maksuja. Tämä ei ollut pahantahtoista toimintaa, vaan todiste Intian aikomuksesta ratkaista kaikki asiat ystävällisesti.
Kirjoittaja väittää, että IWT on palvellut Pakistanin vesihuoltoa hyvin, mutta samalla ja ristiriitaisesti syyttää Intiaa ”jatkuvista yrityksistä varastaa” Pakistanin vettä. Totuus on, että Indus-joen vesistöä koskeva sopimus vuodelta 1960, joka allekirjoitettiin lähes vuosikymmenen neuvottelujen jälkeen, on yksi maailman anteliaimmista rajat ylittävistä vesit treaties alhaisen virran näkökulmasta. Intia ei ainoastaan luopunut oikeudestaan noin 80 prosenttiin Indus-järjestelmän vesistä, vaan maksoi myös noin 62 miljoonaa puntaa (noin 227,5 miljardia ₹ nykyarvossa) korvauksena korvaustöistä Pakistanin hallitsemalla Kashmirilla varmistaakseen vesien käytön, jotka olivat jo sen omia. Vertailukelpoista myönnystä ylävirralta ei ole modernin vesit treaty historian aikana.
Janjua toteaa oikein, että Intialla on oikeus kerryttää vain 3,6 MAF vettä Lännen joilla, ja että juoksu- ja virtaushydrauliset projektit eivät saa muuttaa alavirran virtausjärjestelmää. Tämä on juuri Intian kanta. Kiista liittyy perustavanlaatuisesti Pakistanin tulkintaan ”alavirran virtausjärjestelmän muuttamisesta”. Pakistan on käyttänyt tätä vastalauseena jokaista Intian Lännen joilla suunniteltua vesivoimaprojektia vastaan, riippumatta projektin koosta tai suunnittelusta. Kaava on paljastava. Uri II, projekti, jossa ei ole varastointia, sai vastalauseita. Lower Kalnai herätti vastalauseita huolimatta siitä, että Intian suunnitellun varastoinnin ja Pakistanin laskemien lukujen välinen ero oli vain desimaalilukuja. Molemmissa tapauksissa vastalauseen tosiasiallinen peruste oli vähäinen, jopa niin, että se oli tekninen veruke pikemminkin kuin substantiivinen huoli.
Pakistan on lisäksi esittänyt vastalauseita Kishanganga- ja Ratle-vesivoimaprojekteja vastaan, jotka ovat täysin sopimuksen ehtojen mukaisia juoksu- ja virtaushydraulisia projekteja, pyytämällä Maailmanpankkia nimeämään välimiesoikeus, ohittaen näin sopimuksessa määrätyn Neutraali asiantuntija -mekanismin. Intian vastalause välimiesmenettelyjä vastaan ei ole yritys paeta vastuuta; se on periaatteellinen kanta, että sopimuksessa määrätyt riidanratkaisumenettelyt on käytettävä loppuun ennen välimiesmenettelyyn turvautumista, kuten IWT:n IX artiklassa nimenomaisesti vaaditaan. Pakistanin yksipuolinen välimiesoikeuden käyttö, ohittaen järjestelmällisen riidanratkaisuprosessin, on itsessään sopimusvelvoitteiden rikkomista.
Intia antoi tammikuussa 2023 ilmoituksen IWT:n muuttamiseksi XII(3) artiklan mukaisesti, viitaten Pakistanin jatkuvaan esteelliseen toimintaan sopimusmekanismeja kohtaan ja yksipuoliseen turvautumiseen ulkoiseen välimiesmenettelyyn, mikä on sopimuksen hengen kanssa yhteensopimatonta. Tämä ei ole yksipuolinen purkaminen, vaan laillisesti saatavilla oleva korjauskeino. Sopimus vaatii uudelleenneuvottelua hedelmällisten olosuhteiden heikkenemisen vuoksi, mukaan lukien teknologiset edistysaskeleet, Intian omat kehitystarpeet Lännen joilla ja Pakistanin huono usko riidanratkaisusäännösten käytössä. Intia käyttää sopimusoikeuttaan, ei riko sitä.
Egyptin-Etiopian ja Syyrian-Irakin vertailut heikentävät itse asiassa Janjuan argumenttia sen sijaan, että tukisivat sitä. Näissä tapauksissa ei ole lainvoimaisia kaksipuolisia sopimuksia, mikä on juuri syy, miksi alhaiset virrat ovat haavoittuvia. Pakistanilla on sen sijaan yksityiskohtainen, lainvoimainen sopimus Intian kanssa, jota on käytetty poliittisena työkaluna eikä kehityksen välineenä.
Vastuullinen kommentointi näin monimutkaisesta sopimuksesta on nostettava yli saalistajien ja saaliin narratiivin. Indus-joen vesistöä koskeva sopimus on kestänyt yli kuusi vuosikymmentä Intian anteliaan asenteen ansiosta. Intian huolet heijastavat oikeutettua tunnustusta muuttuneista olosuhteista, ja että sopimusta ei voida loputtomasti käyttää poliittisena välineenä estämään Intian laillista vesien käyttöä. Tällainen provosoiva retoriikka Pakistanilta paljastaa sen aikomukset ja oikeuttaa Intian kannan.
(Huom: Kirjoittaja on entinen Intian komissaari Indus-joelle. Tämä on Intian suurlähetystön sponsoroimaa sisältöä Suomeen).