Kevään saapuminen ei ole itsestäänselvyys. Se ansaitsee tulla, toteaa Suvi Kerttula. Kuva: Aleksi Jalava / IS
Toukokuu on kevään huipentuma: lehdet puhkeavat, linnut laulavat, yöt kirkastuvat.
Aiheeseen liittyvät julkaisut
On uuden alun ja toivon tunnelma. Odotuksen ja kärsimättömyyden välinen jännite. Pian koittavat ensimmäiset lämpimät päivät. Koivunlehtien ja sateen tuoksu. Leikattu nurmikko. Jos on onnekas, voi kuulla satakielen laulavan.
Monet kirjailijat ovat käsitelleet kevättä ja toukokuuta. Takatalvi on silloin enää vain muisto. Se saa runollisia piirteitä.
”Huhtikuu. / Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin. / Ei piru keksinyt enää muuta”, kirjoitti kirjailija Eeva Kilpi runokokoelmassaan Terveisin (1976).
Runoilija Aaro Hellaakosken teos Kevättä katsomassa kuvaa lumien sulamista, lintujen paluuta ja kevään villitsevää voimaa. Runo alkaa energisesti.
"Hei humise kevähän tuuli, / nyt halki hankien maan. / Jo korvani kiurun kuuli. / Käyn kevättä katsomaan."
Samassa Runoja-nimisessä kokoelmassa (1916) Hellaakoskella on myös hyvin erilainen kuva toukokuusta.
"Perhonen maassa, /siivet paleltuneina. / Uhrinsa raskaan vaatii kevät."
Suomalainen toukokuu ei ole pelkkää iloa.
Keväthuumaan kuuluu toki myös vapauden ja keveyden tunne. Voi sitä riemua, kun saa ensimmäisen kerran talven jälkeen tennarit tai sandaalit jalkaan.
Kirjailija Astrid Lindgrenin teoksessa Marikki ja Kesäkummun Tuikku (1977) päähenkilö on vilkas nuori neiti. Marikki haluaa vappukokolle jalkaansa uudet sandaalit, vaikka äiti kieltää. Toinen kengistä menee rikki, ja Marikki joutuu hyppimään yhdellä jalalla kotiin. Seuraavana vuonna Marikki on tullut järkiinsä: hän laittaa vappukokolle vanhat sandaalinsa.
Kevään tulo ei ole täällä itsestäänselvyys. Se ansaitaan.
Luin kirjan aikoinaan talvella, ja minulle tuli valtava ikävä kevättä. Sitä tunnelmaa, kun ihmiset kokoontuvat jälleen ulos.
Kevät on yhteinen kokemus. Jokainen aistii valon paluun. Kun kirjailija kuvaa sen, lukija tunnistaa oman kokemuksensa ja tuntee, ettei ole yksin. Kevätrunoa tai kevään kuvausta lukiessa voi ajatella: juuri niin minäkin olen sen kokenut.
Kevät kestää vain hetken, mutta kirjallisuus säilyttää sen tunteen sukupolvien yli.
Kirjailijat ovat käyttäneet kevättä kuvaamaan muutakin kuin vuodenaikaa: toipumista surusta, rakkauden heräämistä, elämän jatkuvuutta.
Suomalaisessa kirjallisuudessa keväällä on erityinen merkitys, sillä talvi on pitkä ja pimeä. Kevään saapuminen ei ole täällä itsestäänselvyys. Se ansaitaan. Siksi siitä ehkä kirjoitetaan runsaasti ja niin tunteellisesti.
Kevät opettaa, että kaunis hetki kuluu nopeasti. Kirjailija pysähtyy sen äärelle ja kutsuu lukijankin pysähtymään.
