Pariisilaisessa Café de Floressa runsaasti aikaa viettänyt filosofi Jean-Paul Sartre kehitti käsitteen katse (le regard). Hänen mukaansa olemme omassa mielessämme ajattomia, kunnes kohtaamme toisen ihmisen katseen, ja tämä määrittää meidät rooliin, jota emme itse ole valinneet. Kuva: Charles Platiau / Reuters
Olimme hississä, kun nuorempi kollegani esitti yllättävän kysymyksen: milloin aiot jäädä eläkkeelle? Hissin ovet sulkeutuivat. Minulla oli neljä kerrosta aikaa miettiä, loukkaannunko vai naurammeko yhdessä. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Mutta vasta kolmannessa kerroksessa.
Aiheeseen liittyvät julkaisut
Se ärsytti ja nauratti. Eläkeikääni on nimittäin vielä pitkä matka. Kollegan kommentti yllätti minut. Olen aina näyttänyt ikääni nuoremmalta. Minulta kysyttiin henkilöllisyystodistusta vielä 35-vuotiaana. Yhtäkkiä tilanne hississä oli kääntynyt päälaelleen. Kollegan mielestä olin ilmeisesti siirtymässä suoraan seniorikansalaisten vesijumpparyhmään (missä jo olenkin…)
Loukkaantumisen sijaan päätin turvautua analyysiin. Mikä sai hänet tekemään tämän päätelmän? Olinko jotenkin muuttunut lyhyessä ajassa?
Tai ehkä hän luuli minun jäävän eläkkeelle siksi, että mainitsin kerran muistavani ajan, jolloin internetistä kuului piippaava ääni yhdistettäessä.
Luultavasti kyse oli kuitenkin siitä, että hänellä oli vain nuoren ihmisen ”vääristynyt” aikakäsitys. Jokainen muistaa, kuinka lapsena kolmekymppiset tuntuivat vanhoilta, ja nyt ne näyttävät nuorilta.
Ikä on puhtaasti näkökulmakysymys, ja oma ikämme toimii linssinä, jonka läpi tarkastelemme maailmaa. En voinut parikymppisenä ymmärtää, kuinka ikätoverini pystyi seurustelemaan 33-vuotiaan miehen kanssa. Mieshän oli ikäloppu! Nykyään 33-vuotias vaikuttaa minusta kadehdittavan nuorelta.
Siirrämme vanhuuden rajaa jatkuvasti kymmenen vuotta eteenpäin siitä kohdasta, jossa kulloinkin olemme. Vanhoja ovat aina ne muut. Ne, jotka ovat meitä edellä.
Filosofi Jean-Paul Sartre kehitti käsitteen katse (le regard). Hänen mukaansa olemme omassa mielessämme ajattomia, kunnes kohtaamme toisen ihmisen katseen. Toinen ihminen määrittää meidät rooliin, jota emme itse ole valinneet.
Ystäväni totesi, että eläköitymiskommentin voi nähdä myös kehuna. Antiikin filosofi Platon ilmasti, että vanhuus on elämän parasta aikaa, koska silloin ihminen vapautuu nuoruuden repivästä intohimosta ja turhasta säätämisestä. Platonin näkökulmasta kollegani saattoi nähdä minussa ihmisen, joka ei enää tarvitse todistella mitään, vaan voi keskittyä olennaiseen.
Taolaisuudessa kronologisella iällä ei ole merkitystä, vaan elinvoimalla. Vanheneminen nähdään luonnollisena prosessina, jossa ihminen muuttuu pehmeämmäksi, joustavammaksi ja viisaammaksi.
Ehkä kollega teki minulle palveluksen. Hän muistutti, että ikä on katse. Ja minä saan valita, otanko sen lahjana vai loukkauksena.
Hissi saavutti määränpäänsä. Minäkin olen matkalla. Mutta en sinne, minne kollega kuvitteli.
