Kuva: Tommi Nieminen, Pete Aarre-Ahtio
Jo on kulunut aikaa ja some on ollut vilkkaana.
Aiheeseen liittyvät julkaisut
Viime päivinä sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa on keskusteltu Suvivirrestä – siis siitä, onko tuota perinteistä virttä sopivaa laulaa koulujen kevätjuhlassa ja tarvitseeko sen esittämisestä varoittaa etukäteen. Kyseessä on kuitenkin uskonnollinen teos.
Taustalla on tilanne, jossa Espoon kaupunki sai 10 000 euron uhkasakon siitä, ettei se ilmoittanut etukäteen, että koulun tilaisuuksissa esitetään Suvivirsi ja Varpunen jouluaamuna -kappaleet. Molemmat laulut sisältävät uskonnollisia viittauksia.
Lue lisää: Suvivirsi-päätöksestä suuri kohu – tässä ovat perusteet
Aiheesta käynnistynyt keskustelu on ensinnäkin järjetöntä. Toiseksi kevätjuhlien tunnelma on nyt outo.
Lauantaina aamulla suuntaan viidesluokkalaisen lapseni todistustenjakotilaisuuteen. Siellä lauletaan Suvivirsi. Asiasta on ilmoitettu vanhemmille Wilma-viestillä.
Kuitenkin, kun laulan virttä oletettavasti muiden läsnäolijoiden kanssa – kuten on tapana – en mieti vain sitä tunteellista hetkeä, joka tulee siitä, että lapseni on jälleen onnistuneesti suorittanut yhden luokka-asteen. Tai sitä, kuinka haikeaa on, kun koulun kutosluokkalaiset siirtyvät yläasteelle.
Nyt mietin laulua laulaessani: onkohan tämä täysin hyväksyttävää?
Kevätjuhlien ympärillä on siis erityisen latautunut tunnelma. Pohdin jo etukäteen, miten muut vanhemmat ja lapset suhtautuvat Suvivirteen, joka kaikuu koulun pihalla.
Haluan uskoa, että suurin osa suhtautuu lauluun myönteisesti.
En itse ole uskovainen. Kuulun kirkkoon laiskuuden vuoksi, en ole koskaan jaksanut erota siitä. Eikä kirkkoon kuulumisesta ole ollut mielestäni varsinaisesti haittaakaan. Silti tietyt virret, kuten Suvivirsi, ovat minulle (ja monille muille suomalaisille) merkityksellisiä. Niihin liittyy voimakkaita muistoja.
Ymmärrän, että kaikki eivät pidä virrestä.
Kuitenkin tuntuu kummalliselta, että asiasta pitää varoittaa muita. Siis laulusta. Että kevätjuhlan perinteinen laulu voi olla haitallinen. Se on outoa.
Musiikki on muutenkin erikoisesti nostettu tikunnokkaan yhteiskunnassamme. Se tuntuu vanhanaikaiselta. Onkohan meillä pian Kiellettyjen laulujen kirja – Suuren toivelaulukirjan sijaan?
Esimerkiksi Euroviisujen aikaan on keskusteltu siitä, ovatko kappaleet, kuten Erika Vikmanin Ich komme tai Pete Parkkosen ja Linda Lampeniuksen Liekinheitin lapsille sopivia teoksia.
Mielestäni kyllä. Musiikki kuuluu kaikille. Jos sanoitukset ovat erikoisia, niistä tulee voida keskustella. Kieltäminen ei ole toimiva ratkaisu. Kansalaisten mielestä Pete Parkkosen esittämä kappale oli sitä paitsi aivan voittaja-ainesta tämän kevään laulukilpailussa. Se sai suomalaisilta eräänlaisen armahduksen seksuaalissävytteisistä sanoistaan huolimatta.
Jos lapset lauleskelevat koulun pihalla Euroviisujen aikaan ”Oh dear lord, saanko viel yhen kasteen, kun syntiä taas teen?”, mikä on sekin mielestäni täysin hyväksyttävää, pitää kevätjuhlassakin voida laulaa:
Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs’, Jumala,
ihmeitäs’ julistaapi
se vuosi vuodelta.
Kuva: Pete Aarre-Ahtio
