Joskus olennaista on se, mitä ei ilmaista suoraan, miettii toimittaja Suvi Kerttula. Kuva: colourbox
Nobel-palkittu Ernest Hemingway (1899–1961) kehitti jäävuoriteorian. Kirjoitus on voimakkaimmillaan, kun kirjoittaja hallitsee paljon enemmän kuin mitä hän paljastaa.
Aiheeseen liittyvät julkaisut
Hemingwayn novellissa Kukkulat kuin valkeat norsut (1927) mies ja nainen odottavat Madridissa junaa. He keskustelevat oluista ja maisemista. Missään vaiheessa ei mainita aborttia, vaikka koko novelli käsittelee juuri tätä aihetta.
Hemingway ei selitä. Hän ei kerro, mitä nainen tuntee tai mitä pariskunta lopulta päättää. Koko novelli on pinnallista: juomia, junia, auringonpaistetta, mutta pinnan alla piilee koko suhteen hajoaminen, pakottaminen, pelko ja rakkaus.
Koko draama rakentuu sen varaan, mitä kaksi henkilöä ei sano.
Novelli tuli mieleeni, kun näin hiljattain Jim Jarmuschin ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan Father Mother Sister Brother (2025). Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisen leijonan voittanut elokuva kuvaa vanhempien ja aikuisten lasten vaikeita suhteita. Elokuvan kolme tarinaa sijoittuvat pieneen kylään Yhdysvalloissa sekä Dubliniin ja Pariisiin.
Epätäydellisyydessä paljastuu kaikki se, mikä jää sanomatta.
Kaikkien perhesuhteet ovat etäisiä, mutta Jarmusch ei paljasta etääntymisen syitä vaan keskittyy siihen, mitä on jäljellä. Pitkiä, hiljaisia katseita. Jonninjoutavia keskustelunaiheita.
Timothea (Cate Blanchett) ja Lilith (Vicky Krieps) esittävät elokuvan toisessa tarinassa sisaruksia, jotka tapaavat äitinsä (Charlotte Rampling) vain kerran vuodessa teekutsuilla äidin luona. Tunnelma on teennäinen ja kylmä. Lilith saapuu ystävänsä kyydillä, mutta valehtelee äidilleen, että tuli taksilla. Miksi?
Juuri siinä kertomisessa, sen epätäydellisyydessä, paljastuu kaikki se, mikä jää sanomatta.
Pinnan alla on jotain paljon raskaampaa.
Jarmuschin elokuva ja Hemingwayn novelli resonoivat siksi, että ne käsittelevät jotain universaalia. Me kaikki olemme joskus istuneet huoneessa, jossa puhutaan säästä, mutta tarkoitetaan jotain muuta.
Elokuva jätti vahvan muistijäljen. Ensimmäisessä tarinassa Jeff (Adam Driver) ja Emmy (Mayim Bialik) vierailevat yksin maaseudulla asuvan persoonallisen isänsä luona. Kohtaaminen on jäykkä: keskustelu on vaivaannuttavaa, hiljaisuudet pitkiä, ja käy ilmi, ettei kenelläkään ole juuri halua olla yhteydessä.
Tärkeimmät asiat kuten tunteet, konfliktit ja se, mitä on oikeasti tapahtunut, ovat piilossa. Isä peittää kalliin sohvansa kuluneella huovalla ja vetää paitansa hihan kalliin Rolexinsa päälle. Pintatasolla kyse on pienistä arkisista eleistä. Mutta pinnan alla on koko tarina: isä ottaa rahaa pojaltaan, mutta haluaa silti näyttää köyhältä. Miksi?
Kello paljastaa valheen, mutta kukaan ei sano sitä. He kaikki tietävät. Hiljaisuus on olennainen asia. Se on niin paljon suurempi kuin mitä sanotaan, että se nousee pintaan jokaisesta lauseesta. Vaikka sitä ei koskaan nimetä.
Elokuva sai miettimään, kuinka paljon elämästämme on piilossa pinnan alla.
Mitä minä itse jätän sanomatta ja miksi?
