Me suomalaiset arvostamme tunnetta, että ”kaikkihan me olemme samassa veneessä”. On epämiellyttävää, jos joku huutelee rannalta sopimattomuuksia. Erityisesti, jos vene on jo vuotamassa.
Miksi Minja Koskelan vasemmistoliitto huutelee rannalta?
Tiistaina puolustuksen parlamentaarinen työryhmä julkaisi raporttinsa. Vasemmistoliitto esitti eriävän mielipiteen.
Raportin mukaan puolustusmenojen tulisi kasvaa lähes kaksinkertaisiksi. Vasemmistoliitto katsoo, että turvallisuutta ei voida taata pelkästään investoimalla aseelliseen puolustukseen.
Haasteellinen tilanne. Työryhmää johtanut kokoomuksen Jukka Koprakin oli hieman epävarma. HS:lle hän sanoi, että kyseessä on ”Puolustusvoimien tavoitetila”. Se, mitä poliittisesti päätetään, on ”täysin eri asia”. Eli ei ole varma, pystytäänkö ehdotettuja päätöksiä koskaan toteuttamaan.
Vasemmistoliitto huomasi mahdollisuuden, johon tarttua.
Riskillä tietenkin. Vasemmistoliiton edeltäjät SKP ja SKDL olivat hyviä suhteita Venäjän edeltäjän Neuvostoliiton kanssa. Uusilla aseilla torjuttaisiin Venäjän uhkaa.
Vasemmistoliitto on vuosikymmenten ajan pyrkinyt eroon edeltäjiensä varjosta. Nyt se asettaa itsensä pilkan kohteeksi. Ilmeisesti puolueessa uskotaan, että pilkka ei vaikuta sen äänestäjiin.
Aikaisemmin vasemmistoliitto jättäytyi pois muiden puolueiden yhteisestä sovusta velkajarrusta. Tällä puolue saavutti sen, että se mainitaan aina erikseen, kun puhutaan velkajarrusta. Ilmaista näkyvyyttä.
Poliittisesti riitaisten 15 vuoden jälkeen suomalaisilla puolueilla on kova halu maltilliseen keskustaan. Vasemmistoliiton lisäksi sitä ei ole perussuomalaisilla.
Euroopassa vanhojen maltillisten puolueiden heikentyminen jatkuu. Keskelle syntyy tilaa, ja laidat vahvistuvat. Ne odottavat hetkeä, jolloin vaaleja ei enää ”voiteta aina keskellä”, kuten vuosituhannen klisee kuului.
Toinen punavihreä puolue, vihreät, alistuu kiltisti kaikkeen hallituspaikan toivossa.
Puheenjohtaja Minja Koskela on valittu vasemmistoliiton kapinoinnin kasvoiksi. Hän ei ole samalla tavalla yli puoluerajojen suosittu kuin edeltäjänsä Li Andersson. Koskela ei ehkä vaikuta yhtä helposti lähestyttävältä.
On mukavampi mennä hallitukseen, kun sinne anellaan.
Andersson toimi neljä vuotta ministerinä, mikä selittää sovittelevampaa vaikutelmaa. Hallituksessa ei voi olla jatkuvasti riitaisa.
Antti Rinteen (sd) ja Sanna Marinin (sd) hallituksissa vasemmistoliitto oli harkitusti kiltimpi kuin vihreät, joka keskittyi riitelemään keskustan kanssa.
Koskela käyttäytyy uhmakkaasti, kuin hallituspaikka ei oikeasti kiinnostaisikaan. Jos hallitusta kokoaa Antti Lindtman (sd), saattaa syntyä tilanne, jossa vasemmistoliittoa tarvitaan.
On mukavampi mennä hallitukseen, kun sinne anellaan kuin itse anella mukaan pääsyä. Tämä ero on vasemmistoliiton ja vihreiden taktiikoissa.
Mahdollisesti vasemmistoliittoa ei lopulta anella eikä edes pyydetä. Silloin Koskela voi selittää omilleen pelaavansa pitkää peliä.
Ei perussuomalaisetkaan yrittänyt hallitukseen ensimmäisen jytkynsä jälkeen vuonna 2011. Tällaisen luokan menestystä vasemmistolle tuskin olisi kuitenkaan luvassa.
Pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Rutiköyhiä riittää aina.