Monzassa oli valtavasti väkeä. Kuva: Alamy / AOP, Janne Oivio
Lue tiivistelmä
Aiheeseen liittyvät julkaisut
Toimittaja Janne Oivio kuvaa kolumnissaan Italian matkailun kaaosta, joka yllättää suomalaisen joka kerta.
Monzan F1-kisoissa fanit joutuivat odottamaan tuntikausia jättimäisissä jonoissa, eikä ylimääräisiä junavuoroja järjestetty.
Oivion puhelin hajosi Milanossa korjauksen yhteydessä pahemmin, mutta huoltomies toimitti sen hotellille puoli 11 illalla.
Oivion mukaan Italiassa ensin sählätään, sitten harmittaa, mutta lopulta kaikki järjestyy kuin ihmeen kaupalla.
Näytä lisää
Rakastan Italiaa. Se on mielimatkakohteitani. Maisemat, historia, ruoka ja kulttuuri ovat korvaamattomia, samoin maan urheiluperinne. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Auton ajaminen Italiassa on suuri kokemus.
Vaikka Italia on tullut vuosien varrella tutuksi, en silti koskaan ole pystynyt täysin sisäistämään kaiken mahdollisen kaoottisuutta. Kaikki lopulta järjestyy, mutta mikä määrä ihmisiä, huutamista, käsienheiluttelua ja sähläämistä siihen tarvitaan on suomalaiselle aivan käsittämätöntä.
Annan tuoreimmalta matkaltani pari esimerkkiä.
Monzan F1-rata sijaitsee vain reilun viiden kilometrin päässä Monzan kaupungin keskustasta ja rautatieasemasta. Silti matka asemalta radan lähelle kestää puolesta tunnista tuntiin, ja päälle tulee vielä reilusti käveltäviä kilometrejä.
Virkaintoiset järjestäjät sulkevat tuon tuosta yllättäen katuja, ja niiden varsille ilmestyy poliiseja vahtimaan liikennettä ja jalankulkijoita. Kaikki kulkevat päin punaisia, poliisia ei kiinnosta. En ymmärrä, miksi he ovat huiskimassa, tekemättä mitään.
Kuva: FLORENT GOODEN/DPPI/Shutterstock
Kulkureitit radalle oli järjestetty vaikeimman kautta, ja faneja seisotettiin sunnuntaina aamuyhdeksältä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten jättimäisissä jonoissa vailla selkeää syytä.
Miksi toimitaan näin, kysyin italialaiselta kollegalta. ”Koska Italia”, hän vastasi.
Selväksi tulee vain, että mitä isompi hattu poliisilla tai virkamiehellä on, sen tärkeämpi ihminen hän on.
Fanibussi kulki asemalta, ja hyvä niin. Ainoa ongelma oli, että jonot olivat taajan tuhansia ihmisiä pitkiä ja busseja tuli harvakseltaan.
Järjestyskaaos oli täydellinen. Ja silti jotenkin kaikki pääsivät – kummalliseen Italian tyyliin – tuntien odottelun jälkeen paikalle.
Nopein reitti Monzaan, jossa valtaosa faneista ja muista kisavieraista asui viikonlopun aikana, oli Milanosta junalla. Paikallisviranomaiset vastasivat satojen tuhansien ihmisten kasvaneeseen liikenteeseen järjestämällä nolla ylimääräistä junavuoroa.
”Koska Italia.”
Yksi monista jonoista Monzaan varhain sunnuntaiaamuna. Kisa alkoi vasta seitsemää tuntia myöhemmin. Kuva: Janne Oivio
Vielä yksi, hieman henkilökohtaisempi. Puhelimeni hajosi haverissa kesken työreissun. Vein sen milanolaiseen puhelinpajaan korjattavaksi, jonka olin katsonut saaneen hyviä arvosanoja työstään. He tilasivat osan torstaina ja saivat sen perjantaina.
Menin puhelinliikkeeseen uudestaan työpäivän jälkeen iltakuudelta perjantaina. Tämä vie korkeintaan tunnin, sanottiin. Meni kaksi ja puoli tuntia, tietysti.
Kun lopulta lähdin puhelimen kanssa ja aloin ladata sitä hotellilla, huomasin, että korjaamisen yhteydessä lataustoiminto oli hajonnut.
Ongelma korjattiin ja korvattiin samalla uudella, pahemmalla ongelmalla. Vain Italiassa.
Sitkuttelin puolitoista päivää akun hengen viimeisillä pihauksilla ja sain totutella elämään käytännössä ilman älypuhelinta.
Kun kaikki toimii nykyisin äppien avulla, se ei ole kivaa, etenkään ulkomailla. Jotenkin silti kaikki järjestyi.
Lauantaina vein puhelimeni taas liikkeeseen. He pahoittelivat kovasti ja lupasivat korjata. Tunti menee. Meni kaksi, sitten kolmas.
Lopulta liikkeen pitäjä ilmoitti, että puhelin ei ole valmis, enkä saisi sitä takaisin, vaikka aiemmin oli sovittu toisin. Liike meni kiinni. Tarvitsin luuria töitä varten sunnuntaiaamuksi. Tuukka Taposen kisa alkaisi jo 8.30 paikallista aikaa.
Paikan pitäjä lupasi ja vannoi, että korjaaja tuo puhelimeni hotellilleni vielä illan aikana. Esitin koko joukon huolestuneen suomalaisen uhkauksia virkavallasta sun muusta. ”Yes yes my friend” kuului vastaus.
Sain puhelimeni rikki menneen osan huoltomieheltä takaisin lahjana. Huomaavaista. Kuva: Janne Oivio
Kun palasin hotellilleni, olin varma, etten enää näe puhelintani koskaan. Sillä joko tehdään ostoksia pitkin Milanoa tai sitten se on paketoitu uudelleen myyntiin käytettynä puhelimena. Tarkastin luottokorttiostokseni verkkopankista.
Kului tunti, toinenkin. Iltakymmeneltä aloin suunnitella, miten pääsen ylipäätään maasta ilman älypuhelinta siltä varalta, että koko liike olisi ”kadonnut” mystisesti aamuun mennessä.
Puoli yhdeltätoista sain puhelimeeni viestin: ”Ei huolta! Olen matkalla”, kuului viesti tuntemattomasta numerosta.
Kymmenen minuuttia myöhemmin huoltomies todella toimitti puhelimen hotellilleni.
– En suostunut lähtemään töistä kunnes tämä oli valmis. Minä aiheutin virheen ja minä halusin korjata sen, hän ilmoitti.
Olin täysin häkeltynyt. Ja opin saman vanhan läksyn taas uudelleen. Italia: ensin sählätään. Sitten vituttaa. Lopulta kaikki toimii, kuin ihmeen kaupalla.
