Kuva: Colourbox
Vastapäisessä kerrostalossa asui yksin keski-ikäinen nainen. Kauppaopistopäivän jälkeen istuin usein korituolissa ja katselin ulos ikkunasta. Olin parikymppinen ja muuttanut ensimmäisen kerran omilleni. Kaipasin säpinää.
Aiheeseen liittyvät julkaisut
Nyt alkaisi jännittävä elämä!
Naapuritalon naisen arjessa toistuivat samat rutiinit. Hän jumppasi joka päivä samaan aikaan lattialla. Oletin, että hän oli juuri tullut töistä.
Minun elämäni ei olisi koskaan noin tylsää, ajattelin.
Oma elämäni ei ollut yhtään sen hohdokkaampaa. En edes jumpannut. Katselin vain ikkunasta toisen ihmisen elämää.
Elämä on muuttunut sittemmin moneen kertaan. Asun nyt toisella puolella kaupunkia, mutta yksi asia on pysynyt samana. Tykkään yhä katsella iltaisin vastapäisen talon ikkunoita.
Kenellä on valo?
Yläkerran asunnossa valvotaan myöhään, alakerran ikkunasta kajastaa alkuillasta television sininen valo. Mietin, millaista elämää ikkunoiden takana eletään. Onko hyvä mieli onnistuneesta päivästä? Kamppaileeko joku surun ja murheen kanssa? Vai suunnitteleeko hän kenties avioeroa, mutta ei uskalla lähteä.
Kun katselen naapureiden ikkunoita, olen yhteydessä toisiin ihmisiin, eläydyn toisten elämään. Se ei tarkoita yksinäisyyttä. Enemmänkin kyse on uteliaisuudesta.
Kirjallisuudessa ja taiteessa ikkunan takaa katsominen kuvaa usein katsojan osattomuutta ja kaipausta toisen onneen.
Minun elämäni ei olisi koskaan noin tylsää, ajattelin.
H. C. Andersenin sadassa Pieni tulitikkutyttö on jouluaatto, ja köyhä tyttö kävelee yksin pakkasessa. Hän näkee ikkunoiden takana ruokaa, lämpöä ja rakkautta, joita hänellä ei ole.
Minä katselin naapurin elämää ikkunan sisäpuolella, mutta tulitikkutyttö seisoi kadulla ikkunan ulkopuolella. Siinä on uteliaisuuden ja kaipauksen ero.
Kuka on tämän päivän tulitikkutyttö? Suomessa harva lapsi kerjää jouluaattona, mutta osattomuus ei ole kadonnut. Tämän päivän tulitikkutyttö voi olla lapsi, jonka perheellä ei ole rahaa vaatteisiin tai kalliisiin harrastuksiin. Hän ei katso ikkunasta. Hän katsoo puhelimesta toisten hienoja vaatteita tai matkoja, joille hän ei pääse.
Ruudulla nähty onni on yhtä häilyvää kuin ikkunasta nähty. Siinäkin nähdään vain osa totuudesta, se, mitä on haluttu kertoa.
Ikkunan takana näkyy vain pieni pala toisen elämää. Loput katsoja kuvittelee itse, ja yleensä se on juuri sitä, mitä itse kaipaa.
Ikkunasta katsoessaan ihminen näkee usein itsensä. Nuori minäni ei nähnyt naapurin naisessa onnea vaan tylsyyttä, ja se kertoo enemmän minusta kuin hänestä.
Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, ettei hänen elämänsä ollut tylsää. Hän eli säännöllistä elämää ja piti itsestään huolta.
Ehkä hänkin katsoi joskus ikkunasta ja näki korituolissa istuvan tytön, joka odotti elämän alkavan.
