Indus-joen laakso kylmässä autiomaassa Ladakhissa, Intiassa. Kuva: Intian suurlähetystö, Helsinki. Osa I: Epätasa-arvon Arkkitehtuuri — Kuinka Intian Hyvä Tahto Muodostui Myönnytyksiksi
1. Tausta: Joenjärjestelmän Jakautuminen
Indus-joen järjestelmä koostuu kuudesta merkittävästä joesta—Indus, Chenab, Jhelum, Ravi, Beas ja Sutlej—jotka virtaavat sekä Intian että Pakistanin alueilla. Tämä järjestelmä tarjoaa juomavettä, maataloutta ja sähköntuotantoa Indus-joen altaalla, tukeaen satoja miljoonia ihmisiä molemmin puolin rajaa.
Kun Britannian Intia jakautui vuonna 1947, myös Indus-joen järjestelmä jaettiin kahden seuraajavaltion kesken. Maantieteellinen todellisuus oli selkeä: Intia, yläjuoksun valtio, hallitsi useimpien jokien lähteitä, kun taas Pakistanin maatalouden keskus—tiheästi kasteltu Punjab—riippui kriittisesti itäisistä vesivirroista. Intia puolestaan tarvitsi pääsyn järjestelmään omien kehitystavoitteidensa vuoksi Punjabin ja Rajasthanin alueilla, samalla kun se pyrki vakauteen ja normaalisoituneisiin suhteisiin uuteen länsinaapuriinsa. Huolimatta omista kiireellisistä sisäisistä tarpeistaan, Intia teki tämän erittäin myönnytyksellisen vesijako-sopimuksen Pakistanin kanssa 19. syyskuuta 1960, sopimuksen, jota helpotti Maailmanpankki.
2. Neuvottelut – Intia maksoi järkevyyden hinnan
2.1 Pakistanin Viivyttelystrategia ja Maailmanpankin Ehdotus Vuodelta 1954
Neuvottelujen kulku muotoutui alusta alkaen Intian kohtuullisen ja rakentavan lähestymistavan sekä Pakistanin maksimaalisten, joskus kohtuuttomien vaatimusten välisestä epäsymmetriasta—epäsymmetria, joka suosi tuloksia huomattavasti enemmän Pakistanille kuin oikeudenmukaisuus olisi edellyttänyt. Maailmanpankin ensimmäinen merkittävä ehdotus 5. helmikuuta 1954 havainnollistaa tätä selvästi: jo tässä alkuvaiheessa se vaati merkittäviä yksipuolisia myönnytyksiä Intialta:
-
Kaikki suunnitellut Intian kehityshankkeet Indus- ja Chenab-jokien yläjuoksuilla oli hylättävä, ja hyödyt siirtyisivät Pakistanille.
-
Intian oli luovuttava noin 6 MAF:n ohjaamisesta Chenab-joesta.
-
Meralan (nykyisin Pakistanissa) Chenab-joen vesi ei olisi käytettävissä Intian käyttöön.
-
Vesikehitystä ei sallittaisi Kutchissa joen järjestelmästä.
Huolimatta näistä merkittävistä vaatimuksista, Intia hyväksyi ehdotuksen hyvässä uskossa lähes välittömästi, mikä osoitti sen todellista halua nopeaan ratkaisuun. Pakistan puolestaan viivytteli virallista hyväksyntäänsä lähes viisi vuotta, kunnes 22. joulukuuta 1958. Tämän Intian hyväntahtoisen eleen seurauksena rajoitukset asetettiin sen päälle, kun taas Pakistan jatkoi uusien käyttötapojen kehittämistä Lännen jokien varrella ilman vastaavia rajoituksia. Pakistan oppi, että esteet maksavat ja yhteistyö maksaa—ja on soveltanut tätä oppia johdonmukaisesti siitä lähtien.
3. Mitä Intia Menetti: Uhriutumisen Laajuus
3.1 Vesijako
Sopimuksen jakoperusteiden mukaan Intia sai yksinoikeuden kolmeen itäiseen jokeen—Sutlej, Beas ja Ravi—kun taas Pakistan sai oikeudet kolmen lännen joen—Indus, Chenab ja Jhelum—vesiin. Intialle sallittiin tietyt rajoitetut, ei-kuluttavat käyttötavat lännen joista omalla alueellaan, pääasiassa juoksu-joen vesivoiman tuotantoa, laajoja suunnittelu- ja toimintarajoituksia noudattaen.
Tilavuusmittausten mukaan Intialle jaetut itäiset joet kuljettavat noin 33 miljoonaa acre-feettiä (MAF) vuotuista virtausta, kun taas Pakistanille jaetut lännen joet kuljettavat noin 135 MAF—antamalla Pakistanille noin 80 prosenttia järjestelmän vedestä. Intia sai 20 prosenttia, luovuttaen kaikki vaatimukset huomattavasti suuremmasta lännen järjestelmästä. Tärkeä seikka on, että Intia ei saanut sopimuksesta uutta vettä. Sen sijaan Intia sai virallisen tunnustuksen virroista, joihin se jo pääsi käsiksi, luovuttaen samalla kaikki vaatimukset huomattavasti suuremmasta lännen järjestelmästä. Intialle sallittiin tietyt ei-kuluttavat käyttötavat lännen joista omalla alueellaan—pääasiassa juoksu-joen vesivoiman tuotanto.
3.2 Taloudellinen Myönnytys: Maksaminen Veden Luovuttamisesta
Sopimuksen ehkä huomattavin epäkohta on taloudellinen määräys. Intia suostui maksamaan noin 62 miljoonaa puntaa (noin 2,5 miljardia dollaria nykyarvossa) korvauksena Pakistanille vesivarojen infrastruktuurin rakentamiseksi Pakistanin hallitsemalla Kashmirilla. Tämä maksu edustaa ainutlaatuista ennakkotapausta, jossa yläjuoksun valtio, joka jo luovutti suurimman osan järjestelmän vedestä, maksoi lisäksi alajuoksun valtiolle ”etuoikeudesta” tehdä niin. Intia käytännössä subvensoi Pakistanin hyväksyntää sopimukseen, joka oli voimakkaasti Pakistanin edun mukainen vesijako-kysymyksessä.
4. Sopimuksen Rakenteellinen Epäoikeudenmukaisuus
4.1 Yksipuoliset Epäsymmetriset Rajoitukset Intialle
Sopimus asettaa joukon erityisiä suunnittelu- ja toimintarajoituksia Intian lännen jokien käytölle, joilla ei ole vastaavia velvoitteita Pakistanin puolella:
-
Intia voi kehittää vain rajoitetun kastetun viljelyalan (ICA) omalla alueellaan.
-
Intialla on tiukat rajoitukset vesimäärälle, jota voidaan varastoida lännen joilla.
-
Intian on noudatettava erityisiä suunnittelukriteerejä kaikille vesivoimalaitoksille lännen joilla, mukaan lukien rajoitukset varastointikapasiteetille.
Nämä rajoitukset ovat yksisuuntaisia: ne rajoittavat Intian laillista resurssikehitystä omalla alueellaan, samalla kun ne eivät aseta vastaavia läpinäkyvyys- tai rajoitusvaatimuksia Pakistanille. Tämän seurauksena sopimus kohtelee yläjuoksun valtiota—Intiaa—osapuolena, joka tarvitsee valvontaa ja pidätyksiä, kun taas alajuoksun valtio hyötyy taatusta virrasta.
(Huom: Kirjoittaja on entinen Intian komissaari Indus-vesille. Tämä on Intian suurlähetystön sponsoroima sisältö Suomeen).
